Satunnaiselle blogiin eksyneelle: lähdin viikoksi 8 talvilomalle Mallorcalle, jossa puolisoni ja itseoikeutettu Apukuskini oli pyöräillyt viikon ennen minun ja reissupyöräni Kamelin saapumista. Pyöräillyt paljon suunnitelmallisemmin, tavoitteellisemmin ja määrätietoisemmin kuin me koskaan, siis minä ja Kameli. Mallorcan mutkat ovat Apukuskille ennestään tuttuja, hän se minut sinne houkutteli.
Minä ja Apukuski palasimme reissusta sunnuntai-iltana, Kameli vasta tiistaina. Se oli odotettavissa, koska sille myytiiin Mallorca-Kööpenhamina välille vain jonotuslippu. Samalla lennolla palasi kanssamme samaisessa hotellissa leireillyt isohko norjalaisseurue, joilla oli varattuna fillaripaikat ennen minua. Toisaalta, kaikessa on puolensa. Kotona lumen maassa en Kamelia vielä kaipaa, ajelen arkena Orvokilla, ja SAS toimitti fillarin mukavasti kotiovelle asti. Jäi yksi raahaamisen vaiva.
Tein lähtöpäätökseni joulun tienoilla, matkustuspäivät olivat työni/lomani vuoksi tarkat ja halusin suht helpot ja suorat lennot. Maksoin Helsinki-Kööpenhamina-Mallorca meno-paluu lennosta mielestäni aika paljoin, noin 350 €, lisäksi fillarin kuljetuksesta 45 €/suunta (SAS). Matkustuspäivissä ja -ajoissa hieman joustamalla tai varhaisemmalla varauksella hintaa voisi toki pudottaa.
Mitä muuta saisi reilulla 400 eurolla? Esimerkiksi lähes 300 kiloa Eloveena kaurahiutaleita, mutta en minä kyllä jaksa enkä edes halua syödä lomallani pelkkää kaurapuuroa. Aamupuuro jugurtin kera riittää, ja sitä hotellissamme sai. Joskus täytyy polkea kauas löytääkseen täydellisen päiväkahvipaikan.
Apukuski varasi viimevuotiseen tapaan vuokrafillarin Berganti Bikesta, hiilikuiturunkoinen maantiepyörä 15 päiväksi maksoi 190 €, siis noin 12 € päivässä. Vuokrapyörä on hyvä ja huoleton vaihtoehto ja tarjontaa Mallorcalla on hyvin, niin maantie, maasto kuin tavallisia arkifillareita.
Minulle oman pyörän raahaaminen oli tärkeää lähinnä terveydellisistä syistä. Olen saanut geneettisenä perintönä sairauden, joka hiljalleen tuhoaa tukirankaani. Kivun minimoimiseksi tuttu, omaan kroppaan sovitettu ja totutettu pyörä on turvallinen ja varma. Samalla uudet havainnot auttavat koko ajan muokkaamaan omaa fillaria muuttuvaan kroppaan sopivaksi. Enkä kiellä, oli siinä tunnettakin mukana – olen kiintynyt Kameliin.
Hotelli oli sama kuin Apukuskilla aiemmin, Sunprime Hotell Palma Beachilla. Vinkki tuli aikanaan tamperelaiselta pyöräsuunnistajalta, kiitos siitä.
Norjalaisomisteinen hotelli, jossa luonnollisesti leireili norjalaisia seuroja ja ravintolan TV:stä katsottiin hiihdon MM-kisoja. Rinnakkaiselo Lycra-Lassejen kanssa tuntui pohjoismaalaisen kotoisalta.
Loistava sijainti, hyvä fillarivarasto, ystävällinen henkilökunta, kuntosali, helmi-maaliskuussa kaksi norjalaista urheiluhierojaa, Rune ja Kristine. Vuosi sitten oli vain Rune, mikä kertoo osaltaan tämän rantalomasaaren off-season bisneksen kasvusta.
Runsas ruokapöytä oli hyvin kotiruokatyyppistä eli ei mitään suuria makuelämyksiä. Kanaa ja possua, possua ja kanaa. Tapas baarit olivat kaukana tästä todellisuudesta, olin oikeasti urheiluleirillä.
Kovin gourmeeta ei urheilijoille voi valitettavasti tarjota, ruokaa näytti kuluvan huimia määriä ja puolihoidon hinta pitäisi olla kilpailukykyinen. Aamupalalla oli chorizon ja muiden antimien ohessa tarjolla luonnollisesti puuroa 🙂
Meidän erillisrakennuksessa sijaitsevassa studiossamme majoitus + aamiainen + illallinen maksoivat 35 €/henkilö.
Mitä minulle jäi mieleen ajeltuani viikon ristiin rastiin saarta, yksin ja Apukuskin kanssa?
Viini nukkuu, omenapuut kukkivat ja lampaat laiduntavat.
Autoilijat, jotka ovat ylettömän huomaavaisia fillareita kohtaan.
Ja aidat. Pohjoismaalaisen silmissä se, että joutomaatkin on aidattu ja lukittu porttien taakse, on kieltämättä lähes ahdistavaa. Kai täällä lammas- ja omenavarkaita sitten riittää, vai onko oma maa ja omat rajat vain niin pyhiä?
Sää oli välimerellisen vaihtelevaa. Lämpötila + 8 ja 18 välillä, tuulta ja tyyntä, sadetta ja poutaa. Jonain päivänä posket hehkuivat D-vitamiinikuurin jäljiltä, toisena swixin hiihtorukkaset oli parasta mitä matkalaukusta löytyi. Paras varuste, jonka matkalaukustani löysin, olivat villasekotteiset maastohiihtoon tarkoitetut urheilusukat ja Haltin hiihtohanskat 🙂 Minulla kun on kylmät kädet ja varpaat.
Vaikka saari on melko pieni eivät maantiet täältäkään polkemalla loppuneet. Loppujen lopuksi aika pienen siivun ehdin viikossa näkemään ja kokemaan. Äkkinäiselle elämäntapapyöräilijälle tuli vastaan myös fyysiset rajat. Tahtoa ajaa olisi ollut enemmän kuin reisissä voimaa, välillä täytyi polkea lyhyempiä reissuja kuin mieli olisi tehnyt.
Kuvan varustus on muuten viikon viileimpänä päivänä, ei ihan normikeli.
Viikon leireily Lycra-Lassejen kanssa taisi olla minulla ihan riittävän pituinen, huomasin että sisälläni alkoi herätä vaeltamisen kaipaus. Lähtö ja paluu samaan paikkaan on ihanan helppoa, mutta kun viimeisenä päivänä ohitin rantatiellä viiden hengen seurueen, joka polki sateessa sivulaukkuineen ja nyytteineen, olin kieltämättä hieman kateellinen. Vaikka minua odottikin kuuma kylpy ja cava.
Kannattiko? Kyllä, aina kannattaa. Kaikki.
Kuuluisan mäkikotkan ja arjen ajattelijan sanoin, elämä on laiffii.
-mip- 